Pullamössösukupolvesta pumpulisukupolveen

Turkulainen Suvi, 5, koki kauhun hetkiä perjantaina, kun mäenlasku päätyi jalat edellä puuhun.

Iltapäivälehti kirkuu näyttävästi hätkähdyttävällä uutisella. Lapsi on laskenut päiväkodin pihalla pulkalla ja törmännyt puuhun. Kyseessä on vähintäänkin vuosisadan kammottavin tapaturma. Kyllähän jokaisen pitäisi tietää, ettei lapselle saa antaa pulkkaa, tai ainakaan hänen ei pitäisi antaa leikkiä sillä pihalla. Mäen laskeminen pulkalla nimittäin tunnetusti pienentää kitkaa ja näin ollen aiheuttaa entistä hurjemman vauhdin alamäkeä pitkin edettäessä. Lisäksi pulkan hallintalaitteisto on alkeellinen, eikä sen ohjastamiseen vaadita minkäänlaista koulutusta.

"Olen ihan raivona... ...Kaikki tämä vain sen takia, että aikuinen ei ymmärrä kieltää lasta laskemasta mäkeä", äiti kauhistelee.

Niinpä. Lapsia pitäisi ehdottomasti kieltää tekemästä kaikkea, missä voi tapahtua tapaturma. Leikkiminen on kaikista synneistä suurin, sillä useimmiten lapset satuttavat itsensä leikkiessään. Sen sijaan nukkumista tulisi kannustaa, sillä harva lapsi satuttaa itsensä vuoteessa. Ensisijaisesti lapsia pitäisi kuitenkin kieltää olemasta kotona tai menemästä päiväkotiin, sillä suurin osa tapaturmista tapahtuu juuri näissä paikoissa. Jos lapset viettäisivät päivänsä esimerkiksi naapurissa, niin tapaturmatilastot lähtisivät jyrkkään alamäkeen.

Nyt lopetan sarkastisen huutelun ja tuon pointtini esille: leikki on lapsen työtä ja leikkiessä aina silloin tällöin sattuu ja tapahtuu. Minua kammostuttaa tässä uutisessa se, että lapselle tapahtunutta tapaturmaa pidetään täysin ennenkuulumattomana. Käsittääkseni pulkkamäki ja siinä törmäileminen on aivan normaalia lapsen toimintaa? Itse ainakin olen laskenut päivät pitkät joskus 1980-luvulla pulkkamäkeä metsäisessä rinteessä, joka oli täynnä puita. Aina silloin tällöin joku sai vammoja, muttei siitä lööppejä kirjoiteltu. Jääkiekkoa pelattiin kadulla ja pidettiin pieni tauko, mikäli auto ajoi ohi. Luunmurtumia tuli vuosien mittaan useammallekin kaveripiirimme jäsenistä, mutta ei sitä silloin kummasteltu. Se oli aivan normaalia epäonnea, vaikkakaan ei toivottavaa.

Nykyään lapset roudataan autolla kouluun ja harrastuksiin. Väliajan he viettävät iltapäiväkerhossa. Koko ajan lapsia tulee valvoa ohjatusti, tai muuten lapsi kasvaa turvattomasti ja muodostaa potentiaalisen riskitapauksen. Onko maailma todellakin muuttunut näin radikaalisti? Ovatko nykylapset tosiaan niin saamattomia, etteivät he pääse minnekään yksin, eivätkä pärjää ollenkaan yksin, vai onko vika ylihuolehtivaisissa vanhemmissa? Itse poljin 11-vuotiaana 8 km fillarimatkan lätkätreeneihin varustekassi selässä ja maila toisessa kädessä. Ei se silloin harmittanut, kun kerran oikeasti halusin pelata lätkää. Eivätkö nykylapset enää haluakaan itse harrastaa ja olla aktiivisia?